TARINAT

Myyn matkaraportti:
Vetisenä Palangassa: voiko mikään olla hauskempaa?

Hei taas kaikille lukijoille. Minä olen Myy, mutta minua kutsutaan myös Mymmelismyyksi ja Mymelibymeliksi. Älkää kysykö miksi! Nyt kerron teille Liettuan matkastani elokuussa. Konkkaronkassa oli mukana myös poikaystäväni Brutus, cavalierit Lady ja Robin sekä ystävä-phalène Mortti. Mutta ei niistä enempää, sillä minä olen tarinan tähti.

Mammani sai siis keväällä päähänsä, että "Hei: lähdetään Liettuaan". Hän sai ympäripuhuttua myös ystävänsä Sannan, ja kauhukseni minä huomasin joutuvani mukaan. Onneksi Brutus tuli mukaan!

Matka alkoi eräänä keskiviikkona, meidät lastattiin isoon bussiin kuin matkatavarat konsanaan! Tuskin kingcallen arvolle sopivaa. Pysähdyimme ensiksi Helsingissä, jossa bussiimme lastattiin lisää koiria. Laiva vei meidät ison veden yli. Me koirat nukuimme sillä välin, kun isäntäväki hummaili laivalla.

Tallinnassa saimme onneksi hieman hajurakoa muihin, kun meidät jaettiin kahteen bussiin. Ensimmäisenä yönä saimme tuta Baltian tiestön joka kuopan. Välillä pidimme taukoja ja kävelimme nurmikolla tutustuen samalla muihin seurueemme koiriin. Eniten pidin naapurihäkissä matkustaneesta Esteri-beaglesta ja Tamarin-nimisestä aussinuorukaisesta.

Aamulla saavutimme Latvian rajan, ja ajoimme Liepajan rantakaupunkiin. "Ihanaa", ajattelin, kun oikaisin itseni vuoteelle hotellihuoneessa. Kävimme nuuskimassa vähän kaupunkia ja totesimme sen kauniiksi. Kukkaistutuksia olisi ollut kiva maistella, jos olisi saanut…

Mutta seuraavana aamuna, juuri kun olin kotiutunut, meidät pakattiin taas linja-autoon, ja pomputus jatkui kohti Liettuan Palangaa. Perjantaina oli ensimmäinen näyttely, ja saimme seuraksemme sateen. Heilutin häntää, tepastelin reippaasti ja kiersin kehää riemua täynnä. Ilmeisesti tein tuomariin vaikutuksen, ja mammakin oli erittäin iloinen.

("Mamman", kuten Myy minua tituleeraa, on pakko keskeyttää tarina tässä välissä. Nythän siis on yleistä tietoa, että kunnon kingcalle ei sateella esiinny. Hyvä, jos tassua suostuu nostamaan. Myy toden totta suorastaan leikki kehässä, ja hänen käytöksensä on mysteeri vielä tänäkin päivänä. Vain Myy tietää. No, päästetään hänet takaisin ääneen.)

Mamma ja Sanna-täti olivat ennen kehää hetken huolissaan, koska näytti siltä, että kaikki kolme rotua ovat päällekkäin pitkin kenttää. Mutta kaikki kuitenkin lutviutui, ja ihmiset ja koirat kerkisivät kukin omiin kehiinsä.

Teimme näyttelyssä myös Brutuksen kanssa ensiesiintymisemme "pariskuntana", kun osallistuimme parikilpailuun. Se oli eri kivaa, vaikka Lady ja Robin pärjäsivätkin meitä paremmin.

Näyttelyn jälkeen olimme kaikki väsyjä, märkiä ja viluisia. Onneksi kiltti kuskimme ajoi meidät Klaipedaan. Hotellihuone haisi tupakalta, vaikka siellä ei olisi saanut polttaa. Sänky kuitenkin löytyi, mikä on pääasia. Koska kaikki tavaramme olivat märkiä, levittivät mamma ja Sanna ne ympäri huonetta, joka muistuttikin sitten enemmän leirintäaluetta.

Lauantaina oli toinen näyttelymme. Nyt sää suosi, mutta tuomari ei. Pyh, minä sanoin. Tiedän oman arvoni. Viekää minut kotiin, kiitos. "Ei niin nopeasti", Mamma sanoi. Hän kertoi, että vietämme vielä sunnuntainkin täällä, tosin nyt jo sivustaseuraajina.

Sunnuntai olikin kuuma päivä, huh hellettä sentään. Mamma tutustutti minut sileäkarvaisiin noutajiin ja kultaisiinnoutajiin, kun seurasimme heidän erikoisnäyttelyään. Matkaamme tarttui myös tumma ja komea ranskalaista verta kantava kingcalleherrasmies. Brutus näytti olevan vähän mustis, mikä huvitti minua suuresti.

Bussi huojutti meidät heti näyttelyn jälkeen takaisin Liettuan, Latvian ja Viron läpi Tallinnaan. Latvian ja Viron rajalla tullisetä tuli bussiin ja jäi ihastelemaan minua. Toimme helteen kanssamme Suomeen, sillä palatessamme maanantaina alkoi etelässä aurinko paistaa toden teolla. Nyt, kun illat alkavat pimetä ja sade vihmottaa ikkunaan, muistelen lämmöllä Liettuan matkaani. Veisiköhän mamma minut ensi kesänäkin jonnekin etelään?

Aurinkokuningatar Myy

Myyn ensirakkaus
Kevättä rinnassa

Pienen kingcallemme Myyn maailma muuttui tammikuussa 2007. Taloon tepasteli komea poika nimeltä Brutus, ja Myy oli välittömästi - eh - myyty.

Myyn kevät alkoi jo tuolloin, ja pian oli ilmeistä, ettei tyttömme ollut yksin tunteineen. Potra Tsekin poika Brutus huomasi sydämensä sykkivän villisti Pohjolan daamille.

- Uusi maa, uudet kujeet, Brutus tokaisi mielessään. Hänen saapuessaan pakkaset alkoivat kiristyä, ja koitti vihdoin sydäntalven aika. Olikin siis paikallaan, että nämä kaksi lapsukaistamme viihtyivät välittömästi yhdessä toisiaan lämmittäen.

Vierähti viikko, vierähti toinenkin, ja lemmenparimme ei tiennyt miten päin olla. Kisailu kiihtyi toisinaan siihen pisteeseen, että ihmisten piti viheltää peli poikki.

Tällä välin myös cavalieriemme parissa kuhisi. Tai paremminkin, pentuhuoneessa kuhisivat kahdeksan pientä koiravauvaa, jotka Mindy Mae -trikkimme oli pullauttanut pari viikkoa aikaisemmin.

Mutta yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, lähti Brutus jälleen matkoihinsa Myyn suureksi suruksi. Ja mikä pahinta, Myy tiesi, että määränpäässään Brutusta odotti sievä ja tumma kingcalle nimeltä Bella! Siskokin vielä.

- Pyh! Tyypillinen gigolo sittenkin. Tietäköön huutia, mokoma shemeikka. Minä sanon sellaisille "Tsih", Myy vuodatti onnettomana.

Sydänsurut saivat kuitenkin väistyä, sillä pian Myyn tassut olivat täynnä Mindy Maen villin kahdeksikon kanssa. Hoivavietti pyyhki pojankaipuun tiehensä.

Ja on Brutuksella aina paikkansa Myyn sydämessä, käyhän poika aina kohteliaasti muistamassa Myytä aika ajoin.

- Kaikin puolin ihana poika, itsekin samanvärinen ja taas kirkassilmäinen Myymme mietti.

Lämmintä ja aurinkoista kevättä lukijoille toivottaen,
Mirva ja Tuomas

Titan ja Myyn lelutesti

Kesän aikana on tullut testattua leluja niin sisällä kuin ulkonakin koirien kanssa. Muutama suosikki näyttää löytyneen. Annetaan Titan ja Myyn lausua niistä arvionsa. Keskusteluun ottavat osaa myös Bella-sisko sekä cavalierimme Rosie, Ada, Kasper ja Rasmus.

1. Köysi
"Höh?! Mikä tämän tarkoitus on", Titta ja Myy tokaisivat yhteen ääneen. "Ihmiset tulevat välillä sohimaan meitä sillä, ja me juoksemme karkuun."
Yhdessä asuvat Rasmus ja Kasper kiirehtivät korjaamaan: "Ei ei, olette ymmärtäneet väärin, toinen ottaa kiinni toisesta päästä ja toinen toisesta, sitten äristään ja muristaan vetäen kumpikin omaan suuntaan. Voittaja on se, joka onnistuu kiskaisemaan köyden itselleen. Me voidaan näyttää...".
(Tässä vaiheessa Rasmus ja Kasper ravasivat ulos köyden kanssa. Keskustelu jatkukoon ilman heitä.)
Myy pahastui pojille ja huomautti, että hänen sievä suunsa on aivan liian pieni tuollaiselle köydelle. Koska köysi oli hävinnyt pihalle poikien mukana, raati päätti siirtyä puimaan seuraavaa lelua.

2. Kelluva meritähti
Myyllä nousivat karvat pystyyn jo lelun näkemisestä.
"Hui olkoon, tuo on se, jonka ne heittivät polskuttelualtaaseen ja halusivat, että haen sen sieltä. Vesi oli kylmää ja märkää."
Ada ei olisi voinut olla enempää eri mieltä. "Meritähden noutaminen on paitsi hauskaa, myös taitolaji. Ei ole helppoa noukkia tähteä ilman, että kuono käväisisi veden alla. Sitä paitsi kesäkuumalla on kiva läträtä altaassa."
Kaikki muut olivat hiljaa ja tuijottivat Adaa epäilevästi, mutta eivät liian kauaa, sillä onhan Ada lauman johtaja. "Kyllä minä altaassa käyn, mutta lelut ja vesi eivät sovi yhteen", Titta uskalsi lausahtaa.

3. Kissan kangaspallo (sisällä kulkunen)
Nyt päästiin Bellan suosikkiaiheeseen. "Kyllä kangaspallo on maailman paras lelu. Se sinkoilee ahtaisiin paikkoihin ja minä perässä. Ja mikä kaikkein parasta, se kilisee", Bella totesi tohkeissaan.
Kangaspallo sai pisteitä myös Myyltä ja Titalta. Se on kingcallen suuhun sopiva ja mukavan pehmeä. Sitä jahdatessa saavat huutia niin ruoka-aika kuin olohuoneen pöydän kattauskin.

4. Frisbee
(Pojat ryntäsivät tässä vaiheessa takaisin sisälle, nappasivat frisbeen arvosteluraadin kuonojen edestä ja katosivat takaisin pihalle.)
"Me vaan testataan sitä", Kasper huusi taakseen.
"Viekää pois vain", raatilaiset naureskelivat. Kummallisen rinkulan viehätys ei ollut heille valjennut. Se on kova, se ei veny, eikä siitä lähde ääntä. Ihan tylsä.

5. Pahvirulla
Leluraati oli yhtä mieltä, että pahvirullat ovat pop. Niiden riittoisuus laittoi pohtimaan: "Niitä ilmestyy aina lisää, joka oven takana on yksi. Joskus niiden sisälle on piilotettu ihania nameja", Rosie muisteli ja lähtikin katsastamaan, josko uusia olisi ilmestynyt.
Bella ja Myy kulkevat mielellään pahvirulla suussaan. "Me jemmataan ne. Mutta niiden kanssa törmää aina huonekaluihin", kaksikko puntaroi.

6. Vinkupallo
Titta tärisi jo innosta. "Se on kuin elävä olento. Minä jahtaan sen kiinni ja tapan sen. Ja sitten uudestaan. Missä iskä on? Heitä pallo, heitä jo", Titta vinkui malttamattomana.
Kukaan muu ei ymmärtänyt Tittaa.
Ella-äiti heräsi päiväuniltaan Titan riehuntaan. Kuultuaan lelutestistä, hän totesi lyhyesti "kyllä ihminen on paras lelu, mitä voi toivoa".

Myyn suosikit (virallisen listan ulkopuolelta)

1. Kosmetiikkatuotteet
2. Muoviesineet
3. Sukat + muut vaatekappaleet
4. Kivet
5. Kepit
6. Koiranpennut

"En tosin ikinä saa leikkiä niillä kunnolla, kun ihmiset vievät ne aina pois", Myy kommentoi vihaisena.

Titta ja Myy muutosten myllerryksessä

Kulunut syksy ja talvi on ollut ihmeellistä aikaa kahdelle pienelle kingcallellemme, tai ehkä ei enää niin pienille. Nyt suunvuoron saavat rakkaat vuoden ikäiset siskokset Titta ja Myy:

"Hei kaikille! Koko homma alkoi syksyllä, kun isi ja mamma kertoivat, että me muutamme. Emme ymmärtäneet miksi, sillä viihdyimme hyvin Espoon Viherlaaksossa. Ihmisvanhemmat kuitenkin kertoivat, että saamme uudessa kodissa oman huoneen ja pihankin.

Muutimme aivan joulun alla, ja meitä pelotti, ettei joulupukki löydä meitä! Jouduimme myös sanomaan jäähyväiset naapurien koirakavereille. Uusi koti osoittautui kuitenkin tosi kivaksi. Ympäristö on rauhallinen ja löytyipä omalta pihalta paljon puista järsittävää. Jostain syystä mamma ei ilahtunut.

Ekat päivät jouduimme olemaan paljon yksin, kun isi haki tavaraa vanhasta asunnosta ja mamma oli töissä. Joulun koittaessa yllätyimme kuitenkin iloisesti: läksimme kaikki mummolaan, missä oli vastassa monenmoista lahjaa. Jee, joulupukki löysi meidät sittenkin! Saimme muun muassa talvitakin, heijastinliivin ja paljon namia.

Uuden vuoden alkaessa olimme juuri asettuneet, kun Jade-cavalier tuli kyläilemään. Vierailu tuntui vain kestävän tosi kauan, ja Jade näytti pulskistuneen sitten viime näkemän. Olimme vähän happamia, kun meille luvattu huone annettiinkin Jadelle!

Syy Jaden vierailuun selvisi pian, sillä eräänä sunnuntaiyönä näimme jotain ihmeellistä. Jadea varten oli laitettu jokin laatikko, jossa hän petasi innokkaasti. Me jo luulimme, että nyt on nukkumaanmenoaika, mutta siitä vasta yö alkoikin. Jaden sisältä ilmestyi pieniä koiravauvoja viisi kappaletta!

Seuraavat viikot kuluivat vinhasti, kun seurasimme kovin kiinnostuneina pienten kasvamista. Me leikimme pentujen kanssa kovasti ja hoidimme niitä!"

(Tässä vaiheessa isin ja mamman on pakko oikaista hieman. Tosiasiassa Myy oli keksinyt mielestään riemastuttavan leikin, missä hän läimäytti ohi juoksevaa pentua selkään, jolloin seurauksena oli pienokaisen lässähtäminen neliraajaspagaattina lattiaan. Pennut eivät kuitenkaan olleet moisesta moksiskaan, vaan jatkoivat kirmaamistaan heti uudestaan. No, annetaan Myyn ja Titan jatkaa vielä hetki.)

"Pennut lähtivät pois uusiin koteihin kovin nopeasti, olisimme mielellämme pitäneet niille vielä seuraa. Mutta nyt voimmekin leikkiä keskenämme sekä ulkona että sisällä. Muut väistäköön!

Ja yhtäkkiä olimme mekin jo täyttäneet yksi vuotta. Isi ja mamma sanoivat, että me emme enää ole perheen pienimpiä, vaan olemme kasvaneet isoiksi."

Myy ja Titta

Joulun odotusta

Kuten joka kodissa tähän vuodenaikaan, on meilläkin joulun odotus käynnissä. Titalle ja Myylle tämä on ensimmäinen joulu, joten jännitystä on ilmassa. Eräänä marraskuisena sunnuntaipäivänä he kokoontuivat sohvalle yhdessä Ella-äitinsä kanssa. Mukaan tulivat myös cavalierimme Rosie ja Ada sekä Nekku-kissamme omalta nojatuoliltaan.
Näytti aivan siltä kuin he olisivat käyneet jonkin sortin keskustelua. Se olisi voinut mennä esimerkiksi näin:

"Jaaha, taas on ensimmäinen adventti. Kohta on siis joulu", aloitti Rosie joukon vanhimpana. Titta ja Myy kuuntelivat pää kallellaan ja kysyivät, mikä joulu on.
Tähän väliin Ada totesi pilke silmäkulmassa, että "jouluna pitää olla kiltisti, sillä joulupukki on tulossa, ja jos on tuhma, saa risuja". Pienokaiset peljästyivät suuresti ja katsoivat kirjahyllyssä loistavaa enkelikelloa.
"Hui kamalaa. Ei kai tänne oikeasti tule joku pukki? Sillähän on terävät sarvetkin", Titta ja Myy tärisivät yhteen ääneen. Ella rauhoitteli lapsiaan ja tuhahti vihaisesti Adalle. "Ada juksaa. Joulupukki on mukava setä, joka tuo paljon lahjoja."
"Ja paljon nameja", täydensi Rosie mutustellen samalla jotakin vanhaa puruluuta.
Nyt Titta ja Myy olivatkin jo onnesta pyöreitä, mutta Ada hämmensi saman tien lisää kertomalla, että ihmisistä tulee ihan hupsuja jouluna. "He tuovat kuusenkin sisälle ja koristelevat sen hienosti". "Miksi", kysyivät nuorimmaiset. Sitä Nekku-kissakin ihmetteli: "Joka vuosi he ripustavat oksat täyteen leluja, mutta aina kun otan yhden palloista tai kivasti rapisevan hopeanauhan, saavat isäntäni hepulin".
Adalla oli oma teoria: "Lahjat laitetaan aina kuusen alle. Ehkä niitä ei voi antaa, jos kuusta ei ole".
Tässä vaiheessa Rosie oli jo vaipunut omiin muisteloihinsa ja mutisi jotain siitä, kuinka Jassu-vanhus aikoinaan nosti jalkaansa kuusta vasten, ihan vain merkitäkseen sen, ettei kukaan varasta puuta ja lahjoja. Mutta tämäkään ei isäntäväkeä miellyttänyt.
"Eivät he pitäneet siitäkään, kun kiipesin puuhun katselemaan latvatähteä", Nekku naureskeli nojatuolistaan.
Rosie havahtui mietteistään muistaessaan joulun tärkeimmän asian: kaiken jouluna jaeltavan namihyvän kruunaa kinkku. Mutta hän piti asian omana tietonaan arvellen, että jos Myy ja Titta pidetään pimennossa, liikenee hänelle enemmän makupaloja. Mutta hänen haaveensa romuttuivat, kun Ella tokaisi: "Jouluna saa syödä yölläkin. Ihanaa kinkkua, laatikoita, lohta, kalkkunaa, joulutorttuja ja piparkakkuja. Maltan tuskin odottaa".
Nyt nuoriso tanssahteli jo lattialla riemuissaan. Äiti kuitenkin toppuutteli ja muistutti, ettei joulun perimmäinen tarkoitus ole kuitenkaan mässäily tai lahjojen saanti. Tärkeintä on hiljentäytyminen arjen kiireiden keskellä sekä lähimmäisten muistaminen.
Koko konkkaronkka yhtyi Ellan viisaisiin sanoihin, myös Rosie, joskin kinkku yhä mielessään.

Hyvää joulunaikaa kaikille Kingcalle-lehden lukijoille toivottaen,
Mirva ja Tuomas

Meidän kesä:
Molskis ja loiskis

Hei kaikki kingcallet ja heidän omat ihmiset!
Olemme pienet kingcalle-sisarukset Myy ja Titta. Äitimme Ella on aikaisemmin kirjoittanut tälle palstalle ja patisti nyt meitä tarttumaan kynään ja kertomaan elämämme ensimmäisestä kesästä.

Kuten yleensä kesälomalla, olemme mekin sukuloineet. Ensin kesäkuussa rakas veljemme Leevi saapui parin päivän vierailulle Vaasasta. Leeviä oli minusta hauska nähdä pitkästä aikaa, mutta Titta yritti komentaa veljeä. Minusta tuntuu, että Titta oli mustasukkainen kun leikin paljon Leevin kanssa. Tapasimme myös siskomme Bellan. Titta ja Bella ovat kuin kaksoset, ihmisten tuntuu olevan välillä vaikeaa erottaa heidät toisistaan. Bellaa näemme aika usein, häntä on hauska tavata.

Kävimme pitkällä kesälomalla Denzil-isän luona ja äitikin tuli mukaan. Meillä oli oikea sukukokous, sillä paikalla olivat myös äidin sisko Elsa, Sam-setä ja isoäiti Molly. Tutustuimme myös puolisiskoomme, Millieen. Hän oli vielä pieni ja Titta käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiusasi häntä. Isän luona oli todella hauskaa, saimme olla ulkona kaikki päivät ja nukuimme kuin tukit yöllä. Aina riitti jotain tekemistä ja kivoja leikkikavereita.

Ihmismammamme ja -isimme veivät meidät myös todella outoihin paikkoihin. Yksi paikka oli sellainen ruohokenttä, jolla piti kävellä ympyrää. Emme tiedä miksi. Sitten piti seisoa pöydällä. Yritimme myös istua, mutta se ei ilmeisesti ollut sallittua. Todella kummallista. Mutta paikalla oli myös kiva täti, joka jutteli meille ja silitteli. Täti tutki jokaista meistä hetken ja sitten kuljimme taas ympyrää. Halusimme juosta kilpaa, mutta sekään ei ollut ihmisten mieleen. Heitä ei sitten voi miellyttää!

Kävimme myös mökkeilemässä ja se oli hauskaa. Laumamme cavalier-jäsen Ada näytti miten uidaan ja se vaikutti helpolta. Jännityksen tuoksinassa Titta tipahti laiturin päästä veteen. Höhlä siskoni ei tuntunut edes pelästyvän! Mamma kuitenkin nosti hänet takaisin laiturille. Minä olin hämmentynyt tilanteesta ja putosin itsekin järveen. Onneksi siinä oli matalaa. Sitten mamma pelasti minutkin. Titta kuitenkin piti vedestä ja päätti mennä hetken kuluttua uudelleen polskuttelemaan. Titta pitää Adaa esikuvanaan ja seuraa häntä kaikkialle.

Valitettavasti kesä ei sujunut täysin aurinkoisissa merkeissä. Kävimme Helsingissä Kaivopuistossa. Siellä oli joku ilkeä ihminen rikkonut pullon maahan ja minä sain pahan haavan tassuuni. Nyt joudun pitämään tyhmää sukkaa jalassani ja se ei ole yhtään kivaa. Mamma ja isi kuitenkin lohduttelevat, että tassuni palaa ennalleen.

Myy

Ellan kasvutarina
Äitiyden autuutta

Hei kaikille! Ajattelin kertoa teille huimasta kokemuksesta, joka on mullistanut elämäni täysin. Minusta on tullut neljän pienokaisen äiti.

Meidän perheen cavalierit Ada ja Rosie olivat kertoneet minulle kokemuksistaan äiteinä. Rosie puhui siitä rakkauden tunteesta, mitä pennut herättävät, mutta toisaalta myös äitiyden varjopuolista, kun joku omista vauvoista menehtyy. Ajattelin silloin, että Rosie ottaa emon hommat aivan liian vakavasti.

Adalla puolestaan ei ole ollut hyvää sanottavaa äitiydestä. Hänestä pennut olivat lähinnä riesa, eikä niitä tarvitse imettää kolmen viikon jälkeen. Mutta Ada sai toiset pentunsa tammikuussa, ja kylläpä nyt oli ääni kellossa muuttunut! Adan sydämen on täyttänyt rakkaus, jota en voinut ymmärtää ennen kuin vasta helmikuussa, kun esikoiseni astuivat tähän maailmaan.

Kokemukseni alkoivat, kun mamma vei minut joulukuussa tapaamaan komeaa urosta. Ensin ujostelin, mutta sitten teimme jo tuttavuutta. Olin vähän hämilläni enkä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Viikot kuluivat ja eräänä päivänä mamma ja iskä veivät minut eläinlääkäriin. Ihmettelin kovasti, sillä en ollut kipeä. Minut kammettiin selälleni pöydälle, ja lääkäritäti levitti jotain inhaa tököttiä masulleni. Sitten hän liikutti jotain kummaa vekotinta mahani päällä ja lausahti hetken päästä: "sanoisin, että täällä on 3-5". Minä ihmettelin, että mitä siellä muka on 3-5 kappaletta.

Unohdin koko jutun ihmisten tyhmänä hömpötyksenä, mutta parin viikon jälkeen vatsasta alkoi kantautua kummallisia tuntemuksia. Ihan kuin joku potkisi ja muljahtelisi ympäriinsä. Huomasin myös, että vatsani on paisunut, olin tosin syönyt tavallista enemmän jo hyvän tovin.

Mutta pian minulle selvisi, ettei lihomiseni johtunutkaan kaloreista: eräänä iltana aloin voida vähän huonosti, ja mamma kertoi lämpöni laskeneen ja synnytykseni käynnistyneen. Olin ymmälläni, mutta nukuin yöni normaalisti mamman ja iskän kanssa. Aamulla mamma sanoi, että nyt lähdetään: päädyin taas sen lääkäritädin luo ja sen jälkeen kaikki on vähän epäselvää. Seuraava muistikuvani on, että heräilin viltteihin käärittynä lämpöpatjan päällä. Mamma ja iskä rauhoittelivat ja sitten he toivat eteeni korin. Peite otettiin syrjään ja mitä siellä odottikaan: neljä pienen pientä vauvaa! Iskä ja mamma sanoivat, että vauvat ovat minun. Ja niinhän se tietysti olikin, sen ymmärsin oikopäätä.
Tutkin kaikki pentuni ja saman teki lääkärikin, joka sanoi, että kaikki ovat terveitä. Nukahdin sen jälkeen, kun pienoiset oli laitettu nisilleni.

Yhteiseloa pentulaatikossa

Kotimatkan jälkeen aistin jännitystä iskän ja mamman taholta. He selittivät jotain, että kuinkahan Ada suhtautuu. Hän kun oli synnyttänyt omat pentunsa puolitoista viikkoa aikaisemmin. Mutta isossa pentulaatikossa oli tilaa molemmille pesueille. Ada jopa vartioi vauvojani Rosielta, joka tunki kuonoaan turhan likelle.

Seuraavat viikot käytännössä asuin pentulaatikossa. Välillä minut raahattiin ulos tarpeille, mutta kiiruhdin aina takaisin ja haukahdin rappukäytävässä, kun se oven avaaminen kesti niin kauan. Sisällä rimpuilin itseni irti hihnasta ja ravasin suoraan pentujeni luo.

Sittemmin olen kuullut, että mammalla ja iskällä oli ollut paljon epäilyksiä äidin vaistojeni suhteen. Olivat kuulemma pelänneet, etten osaa tai haluaisi hoitaa vauvojani. Mutta minäpäs näytin heille! Ovat kehuneet minua sen jälkeen maailman parhaaksi äidiksi!

Tätä kirjoittaessani vauvat ovat jo viisiviikkoisia ja aikamoisia vesseleitä: terveitä, energisiä ja leikkisiä. Aika terävät hampaat niillä on, kun tarraavat häntääni. Ovat kuitenkin onneksi saaneet leikkiseuraa Adan kolmikosta, ja me vanhemmat voimme seurata touhua turvallisesti sohvalta.

En enää vahdi vauvojani koko aikaa, mutta vingahduksen kuullessani riennän paikalle. Myös mamma ja iskä menevät jo öisin nukkumaan sen sijaan, että valvoisivat kanssani. Kyllä pentujen saaminen ja hoitaminen on ihanaa ja antoisaa, mutta en tiedä jaksaisinko tätä montaa kertaa. Saa nähdä, mitä mamma on pääni menoksi suunnitellut...

Terveisin,
Ella

Ella meni metsään

Hei. Tässä taas Ella. Viimeksi kerroin teille kokemuksistani tottelevaisuuskoulussa. Nyt minulla on kovin erilaista kerrottavaa. Mamma on ottanut minut mukaan koiraetsintäharjoituksiin maalikoiraksi. Laumakaverini, cavalier Ada, harrastaa lajia ja on edennyt jo aika pitkälle.

Ekalla kerralla minua pelotti hieman, kun ympärillä oli isoja koiria, joista useimmat haukkuivat innoissaan. En tiedä miksi. Mamma otti kartan, ja lähdimme kävelemään metsään päin.

Koko touhussa ei ensin tuntunut olevan mitään järkeä: mamma selitti minulle jotain ja samalla nyppi minusta karvaa irti. Hän sanoi, että "nyt pitää jättää hyvä hajujälki". Minut oli pakotettu maahan istumaan.

Kun olin istunut minuutin, jatkoimme matkaa. Kävelimme hiljakseen hiekkatien vartta metsään, ylitimme toisen hiekkatien, ja kohta hyppäsimme pienen ojan yli. Jouduin rämpimään kauhealla hakkuualueella oksien keskellä. Minua ei ole ikinä kohdeltu näin kaltoin!

Juuri, kun olin saanut tarpeekseni koko typerästä touhusta, mamma istutti minut kiven taakse piiloon. En tajunnut ollenkaan. Miksi meidän pitää kyykkiä täällä? Koitin haukahtaa mammalle, että mennään pois, mutta mamma sanoi "hys, hiljaa, ettei Nette kuule meitä". Kuka on Nette?!?

Kohta metsästä alkoi kuulua oksien räsähtelyä ja innostunutta läähätystä. Yhtäkkiä kiven takaa ilmestyi iso dalmatialainen: hui olkoon! Sen emäntä hoki tohkeissaan, että "hyvä Nette, löysit Ellan". Miten niin löysi? En minä ole hukassa ollutkaan. Mamma kantoi minut pois metsästä. Olin ihan poikki pomppimisesta ja jännityksestä.

Toisella kerralla satoi kauheasti vettä. Mamma sanoi, että "etsijäkoiran pitää osata etsiä säässä kuin säässä". Ensin minut talutettiin ojan viereen ja laitettiin maahan istumaan. En olisi halunnut istua märällä nurmikolla. Mamma nyppi taas muutaman karvan maahan, ja lähdimme liikkeelle. Ensin piti mennä mutaisen ojan yli: tein valtavan loikan ja pääsin kuin pääsinkin yli! Mammalla oli enemmän vaikeuksia. Sitten kävelimme pellon viertä. Heinä ulottui selkääni asti ja oli kauhean märkää. Tarvoimme eteen päin ainakin sata metriä, ja käännyimme pajujen alle suojaan.

Olin aivan likomärkä ja surkea pieni kingcalle. Mamma kaivoi taskusta nakinpaloja lohdutukseksi. Tovin päästä kuului läähätystä ja pellolta pelmahti tuuheakarvainen vehnäterrieri Barney. Barney oli aivan innoissaan ja haukahteli. Olin imarreltu, kun joku on noin iloinen minut nähdessään. Tein lähempää tuttavuutta ja totesin Barneyn olevan mukava kaveri. Kuljimme samaa matkaa pois. Barneyn suoritusta seurannut uusi koulutusohjaaja sanoi, että olen ensimmäinen kingcalle, jonka hän on tavannut. Sallin hänen rapsuttaa itseäni nakkeja vastaan.

Olen käynyt kolmannenkin kerran harjoituksissa. Touhu alkaa olla jo tuttua: ensin mennään piiloon ja sitten joku tulee ja löytää meidät. Tällä kertaa tosin Nette huristi meistä ensin ohi, vaikka olimme vain muutaman metrin päästä. Lisäksi Nette taisi huomata meidät, mutta ei halunnut lystin olevan ohi ihan niin nopeasti. Omistajaa vietiin. He tekivät ison lenkin metsässä, minkä jälkeen palasivat lähtöpisteeseen. Toisella kerralla Nette lähti rauhallisemmin liikkeelle ja löysi meidät heti.

Oikeastaan minulla on ollut ihan kivaa. Olen tavannut mukavia koiria ja ihmisiä. Saa nähdä, jos minäkin joskus pääsisin etsimään...

Terveisin maalikoira Ella
Lisätietoa koiraetsinnästä löytyy sivulta www.koiraetsijat.fi

Nakitusta kerrakseen: pikku-Ellan tokokokemuksia

Hei! Minä olen Ella, nuori kingcalletyttönen Espoosta. Perheen pään, eli minun itseni lisäksi, laumaan kuuluu kaksi hoopoa ihmistä ja kaksi cavalieria, joista toisesta en tykkää, kun se koko ajan varastaa ruokiani! Vaikka tykkään kuitenkin, mutten kerro sitä sille.

Sitten täällä asuu myös jokin musta olento, joka hyppii päin seiniä ja sanoo mau.
Mutta nyt asiaan: minä kerron teille kokemuksistani vuosi sitten, kun mamma vei minut tottelevaisuuskouluun. Mamma sanoi, että jokaisen koiran pitää osata perusasiat ja sitten me menimme.

Ensin ajattelin, ettei tämä ole vaikeaa: mehän vain kävelimme nurmikentälle. Mutta sitten paikalle alkoi saapua muita koiria. Siis mitä? Minähän en muiden hurttien kanssa viihdy. Siellä oli se yksikin tanskandoggi, joka kuolasi aivan valtavasti. Hyi olkoon.

Ekalla kerralla meidät laitettiin rinkiin, ja opettajatäti kävi jokaisen luona. Myöhemmin mamma kertoi, että tarkoitus oli katsoa, kuinka reagoin vieraaseen ihmiseen. Miten minun olisi pitänyt reagoida? Hyppiä tätiä vasten vai? Kyllä minä tiedän, kuinka käyttäytyä. Täti sanoi, että "te olette ihan tylsiä, kun olette vain noin nätisti".

Sitten harjoittelimme sivulla kävelemistä. Mutta kun minua ei huvittanut kävellä. Siinä seisoimme keskellä kehää, kun muut pomppivat ympärillä. Mamma ei tainnut tykätä, mutta so what? Minä olen kingcalle ja liikun silloin kun huvittaa!

Mutta sitten mamma teki ikävän tempun. Se jätti minut ihan yksin ja käveli pois. Minua pelotti, ja kävelin vapisten mamman luo. Sitten sain kehuja ja halipusuja. Ja nakkeja. Tällaiset tunnekuohut laidasta laitaan eivät tee hyvää luonnolleni!

Tahtojen taisto

Seuraavalla kerralla harjoittelimme istumista. Kyllähän sen osaan - jos saan silkkityynyn. Nurmikko oli inhan märkä.

Me harjoittelimme samoja asioita useita kertoja monen viikon ajan ja lopulta suostuin kävelemään, kun se jostain syystä oli mammalle niin tärkeää. Siis kunhan sain nakkeja. Mutta arvatkaas mitä: juuri kun luulin olevani hyvä tyttö, niin minut käskettiin maahan! Ei sellainen sovi arvolleni. Pysyin kannassani ja kieltäydyin. Siinähän odottivat.

Yhdessä asiassa minusta tuli todella hyvä: ohittamisessa nimittäin. Jostain syystä muut pennut vetivät aina kohti toisiaan, minä sipsutin kauniisti mamman vieressä. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi muut koirat halusivat leikkiä keskenään. Siinähän menee aivan likaiseksi.

Puolipakolla tutustuin muihin ryhmäni jäseniin. Ensin tein tuttavuutta erään kääpiöpinserin kanssa, mutta se räksytti koko ajan kaikille. Kaikista kivoin oli yksi walesinspringerspanieli. Hän muistutti kotona olevia kavereita.

Minun lisäksi ryhmässä oli muutama harvinaisuus: kääpiöbullmastiffi ja kaksi meksikonkarvatontakoiraa. Sitten oli yksi nöffi ja bullmastiffi. Muut ryhmäläiset seurustelivat keskenään, minä pysyttelin kaukana.

Viimeisellä kerralla meillä oli koe. Minun piti tehdä peräkkäin kaikki, mitä oltiin opeteltu aikaisemmin. Ensin piti istua käskystä, sitten kävellä sivulla ja tehdä käännöksiä. Sen jälkeen minun piti jäädä paikoilleni, kun mamma meni kolmen metrin päähän. Luulin jo, ettei mamma kutsukaan minua enää takaisin, yritin tapittaa suurilla suloisilla silmilläni, mutta siltikään kutsua ei kuulunut! Sitten kuulin sanat "Ella tänne". Voi miten ihanaa, juoksin kipin kapin luokse ja menin maahan. Sitten kiersin mamman vasemmalle sivulle ja istuin alas.

Kauempana seisoneet ihmiset taputtivat, ja ohjaajatäti kehui kovasti. Mammakin oli ylpeä, ja sitten popsin nakkeja.

Loppukokeesta sain kolme tassua, eli täydet pisteet! Opettajatäti sanoi, että olin kurssin "lady". Opin, että uusien asioiden kokeileminen ja opetteleminen on sittenkin kivaa. Ja samalla saa syödäkseen paljon nakkeja.

Terveisin,
Ella "the little lady".